Katriina Huttunen

Hieno romaani raskaasta aiheesta eli aikuisen lapsen itsemurhasta tämän äidin näkökulmasta. Vaikka aivan kaikkea ei lukijalle paljastetakaan, kirjoittaja on armottoman rehellinen ja säälimätön niin itseään kuin toisiakin kohtaan. Jäin pohtimaan erityisesti itsekeskeisyyden teemaa. Huttunen on kokenut, että ihmisten on hyvin vaikea pysähtyä hänen surunsa ääreen ja tarjota pienintäkään tukea. Kaikilla tuntuu olevan liian kiire puhua itsestään ja omista vastoinkäymisistään. Samalla kirjoittaja kuitenkin myöntää, että on yhtä itsekeskeinen hänkin eikä jaksa kuunnella toisten huolia. Oman lapsen kuoleman rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä ja tuntuu vähäpätöiseltä, olkoonpa kyse sitten taloyhtiön vesivahingosta tai oman isän tai äidin kuolemasta. Kirjan luettuaan toivoo hartaasti, että kirjoittaja löytäisi elämäänsä valoa, toivoa ja anteeksiannon itseä ja muita kohtaan. Vihalla on oikeutuksensa ja aikansa, mutta kuka meistä lopultakaan voi ryhtyä kenenkään tuomariksi. Päätös tänne syntymisestä ei ole kenenkään oma, mutta kuolemansa hetken pystyy halutessaan määräämään. Vastuu oman elämän lopettamisesta tai sen jatkamisesta hirvittävissäkin olosuhteissa kuuluu viime kädessä jokaiselle ihmiselle itselleen.… (més)