Set in contemporary Finland, Tuomas Kyrö’s whimsical tale follows the riotous and unlikely adventures of recently divorced and unemployed Vatanescu, a Romanian construction worker whose prospects at home are so inauspicious that he signs himself up for work of a most dubious nature in order to make enough money to buy his son Miklos new football boots. Vatanescu’s new position sees him relocated to Helsinki where his human trafficking boss, a sociopath Russian named Yegor Kugar, sets Vatanescu and others up as street beggars. In exchange for his investment in their well-being, Kugar takes 75% of their proceeds for his employer, a hazy but ruthless organized crime syndicate. It all quickly goes bad, however, and Vatanescu is soon on the run from Kugar and his criminal cronies, though as consolation he does find himself a cuddly companion: a hare fleeing the wrath of a pest control company. The bulk of the novel is taken up by a series of zany escapades in which Vatanescu encounters people of all stripes going about their daily lives who sympathize with his plight and find ways to help him and the rabbit. In the process, through a series of highly improbable events (even more improbable than everything else that happens) he becomes a media icon, his image splashed on the front page of newspapers … which unfortunately makes it possible for Kugar to track him down. He survives this danger and after another improbable encounter is conscripted into the service of a political party that claims to speak for ordinary people of modest means. In this way Vatanescu becomes the face of the downtrodden Finnish everyman. A “modern retelling” of an earlier book by Arto Paasilinna, Tuomas Kyrö’s The Beggar and the Hare tells an uplifting story of goodness and kindness triumphing over uncaring selfishness while providing a few quiet chuckles along the way. It is, however, a book that seems all too smugly amused by its own comic conceit, and the relentlessly high-spirited narrative voice and ironic tone eventually become tiresome. The book is certainly entertaining, if you are amused by pratfalls and absurd hijinx, but it is not emotionally involving, and at some point you may find yourself reading not to discover what happens, but simply to get to the end. ( )

Vatanescu for president.

Non è chiaro se il libro è la parodia grottesca del self mad man in versione finnica o di una delle storie più famose di Paasilinna. Certo è che l'omaggio al narratore epico finnico è ben presente in molti luoghi di questo racconto che beccheggia tra ironia e disperazione. Insomma, parafrasando Troisi: non ci resta che ridere. ( )

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 327
Pisteet: 5/5

Olen lukenut nyt Tuomas Kyröltä kaksi kirjaa. Mielensäpahoittaja oli täysi viiden pisteen kirja. Millä todennäköisyydellä toinenkin on täysosuma? Ja mitä se kertoo kirjailijasta? Entä miltä tuntuu lukea uutuutta edellisen hervottoman elämyksen jälkeen?

Kerjäläinen ja jänis pelotti ensin. Entäs jos tämä ei ole yhtä hyvä? Tarinan edetessä pelko jatkui, mutta kysymys muotoutui uusiksi; entä jos tämä onkin yhtä hyvä? Voinko ihan oikeasti väittää, että kaksi kertaa peräkkäin voi osua napakymppiin?
Pakkohan se nyt on. Tämä oli mahtava ja huikaiseva [voit vapaasti lisätä tähän lisää ylistäviä adjektiiveja].

Kyrö löi minut ällikällä kolmesta syystä. Ensinnäkin siksi, että edellisen napakympin jälkeen odotukset ovat aika korkealla jo etukäteen. Jos ne eivät täyty, voi pettymys asettaa kirjan turhankin huonoon valoon. Toisekseen siksi, etten juuri vakuuttunut Paasilinnan Jäniksen vuodesta, johon Kerjäläinen ja jänis hyvin vahvasti perustuu. Kolmanneksi siksi, että en voinut uskoa että jos olen lukenut kirjailijalta vain kaksi kirjaa, että pitäisin molemmista näin paljon. Etenkin kun Kyrö ei kirjoita mitään suosikkigenreäni lainkaan (fantasiaa, kauhua, historiallista romaania).
Mitä ihmettä Tuomas Kyrö oikein teki?

Hän antoi tarinalle oman äänensä. Hyvin selkeästi. Tämä ei ole vain pastissi Jäniksen vuodesta, vaikka tarinan juoni ja tyyli noudattelevatkin samaa kaavaa. Kyrön omaleimaisuus näkyy tekstissä ja huomasinpa ainakin yhden "kyllä ei" -rakenteenkin, joka oli etenkin Mielensäpahoittajan kovassa käytössä.
Kyrön ääni on monipuolisempi kuin Paasilinnan. Sujuvasti se mukautuu romanikerjäläiseen, keski-ikäiseen suomalaismieheen, elämänilonsa menettäneeseen taikuriin kuin venäläiseen ammattirikolliseenkin. Tarinan kertojalla on lisäksi oma äänensä ja hän on vahvasti mukana kommentoiden toisinaan omaa statustaan.

Kerjäläinen ja jänis kuvaa myös hienosti tätä päivää monella tasolla. Yhteiskunta, politiikka ja yksilöt. Kyrön ei tarvitse ruotia asioita pohjamutiaan myöten. Hän luottaa siihen, että lukija ymmärtää vähemmälläkin ja ripaus huumoria taas peliin, niin lukija ei menetä iloaan, vaikka joku pointti menisikin ohi.
Etenkin taikuri Sanna Pommakan tarina oli musertavan herkkä. Kyrö luo sen karkeilla vedoilla, muutamassa sivussa, mutta onnistuu sanomaan paljon. Tiesin täsmälleen millainen Sanna Pommakka on. Ja tiedän, että sannapommakoita on maailmassa paljon.
Lisäksi minua miellytti tässä naisten esiinottaminen ylipäätään. Kerjäläisen ja jäniksen naiskuva on monipuolinen aina pullantuoksuisesta mummosta venäläishuoraan.

Romaanin nimistö on myös aivan hulvaton, kuten Paasilinnankin tyyliin kuuluu. Vatanescu, päähenkilö, on suora muunnos Jäniksen vuoden Vatasesta. Sanna Pommakan lisäksi tarinassa seikkailevat mm. Simo Pahvi, Goodluck Jeffersson, Kerkko Kolmonen ja Harri Pykström. Äänekkäimmät naurut sai intialainen kioskinpitäjä Naseem Hasapatilalati, jonka nimen vuoksi Röllin Häläpätihämmää soikin päässä jonkin aikaa.

Romaanin loppu on aina tiukka paikka. Vaikuttava romaani täytyy saada myös loppumaan sopivan vaikuttavasti. Lässähtävä loppu voi pilata koko tunnelman.
Ja taas Kyrö onnistuu täydellisesti. Kerjäläinen ja jänis saa arvoisensa lopun. Hitusen huumoria, pienesti yllätystä ja roimasti herkkyyttä.

Morre on vaikuttunut ja aikoo tarttua vielä johonkin Kyrön romaaniin. Onnistuuko hattutemppu? Se jää nähtäväksi.

-Morre- ( )