Juri NummelinRessenyes

Todellinen pintaraapaisu aiheeseen, mutta ihan viihdyttävä.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja viihdyttävä kokoelma. Se saa kuitenkin miinusta siitä, että novellien välinen laatu vaihteli melko paljon. Osa kuitenkin erittäin laadukkaita ja tunnelmallisia novelleita pieneen kauhunnälkään.

Vesa Kataisto: 2
Harri Erkki: 2½
Tuomas Saloranta: 4½
Vesa Sisättö: 3
Jussi Katajala: 5
Timo Surkka: 3½
Niko Aslak Peltonen 2½
Juha Roiha: 2½
Juha Jyrkäs: 3
Shimo Suntila: 5

Keskiarvoksi siis 3,35. Huippupisteet saaneet novellit ovat kuitenkin kirjan pisimmät, joten nostetaan nyt tämän kerran tähtimäärä neljään. Omaleimaisuudessaan nerokas teos, jossa novellien taso jonkin verran heittelee.

Sisällysluettelo:
Derib ja Villi länsi ..4
Erik Munsterhjelmin seikkailut Pohjois-Amerikassa ..10
Kulkurista poikakirjailijaksi
Erik Munsterhjelm (1905-1992) kirjoitti sekä muistelmia eräretkistään Pohjois-
Amerikassa että samoihin maisemiin sijoittuvia seikkailukirjoja.
Forssan mykkäelokuvafestivaali ..18
Harold Lloyd Villissä lännessä ..20
Victor Flemingin Viimeiseen mieheen ..21
Kultaisen kannuksen ritari .. 22
Lännenmies Roger Moore ..25
Leffa-arviot: The Hateful Eight, The Revenant ..27
Kirja-arviot:Cormac McCarthy, James Fenimore Cooper, Eero Korpinen, Petri Hirvonen, Tapani Bagge, Ilmari Vesterinen ..31
Sarjakuva-arviot: Bouncer, Rivo länsi..37
Kuolleita ..38
Tosi Länsi: Rajaseudun naiskohtaloita ..40
Ruudinsavun klassikko: Pako yli aavikon ..42

Tunnettu kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft kuoli syöpään 1937. Tuolloin ei ollut mitenkään sanottua, että hänen tarinansa jäisivät elämään, saatikka että ne luikertelisivat nykyisen populaarikulttuurin ytimeen, jossa pehmo-cthulhut vaanivat. Unohdukselta hänet pelasti August Derleth, joka alkoi koota Lovecraftin novelleja kokoelmiksi ja julkaista niitä jälkipolvien huvitukseksi.

Vaan entäpä jos Lovecraft ei olisikaan kuollut syöpään, vaan parantunut? Irtisanoutuen kauhutarinoista hän olisikin voinut suunnata Hollywoodiin pyrkien luomaan uraa unelmien kaupungissa, ja hänen inhonsa aiempaa tuotantoaan kohtaan olisi tuominnut hänen lukuisat novellinsa hapertumaan alati vanhenevien pulp-lehtien sivuilla. Tästä kertoo Juri Nummelinin kerrassaan mainio pienoisromaani Haamu.

Maailmankaikkeudessa vain kolme asiaa ovat varmoja. Kuolema, verot ja se, ettei kirjailijan elämä ole helppoa. Elääkseen on tekstinikkarin naputeltava mitäänsanomattomia käsikirjoituksia ja läheteltävä novelleja kioskien lukemistolehtiin. Studioita ei kiinnosta eikä ohjaajilla ole aikaa.

Haamu levittää lukijan eteen kesäisen suurkaupungin, ankean hotellihuoneen ja kulttuurin, jossa pienen budjetin elokuvaohjaaja vänkää jopa käsikirjoittajaa tuotantonsa sivurooliin. Tällaisessa ympäristössä ei voida puhua niinkään ammatillisista suhteista, kohtaamisista korkeintaan. Käsikirjoittaja etsii ohjaajaa, ohjaaja tuottajaa. Diilejä taotaan hotelleissa, kuppiloissa, juhlissa, baareissa. Joskus studioillakin. Samalla, kun Lovecraft metsästää itselleen sitä oikeaa yhteistyökumppania, hänen ympärillään pyörii nuori kirjailija, kauhumaakari hänkin, ja yrittää toteuttaa Lovecraftin erään novellin filmatisointia.

Nummelin tavoittaa hyvin ajankuvan ja ympäristön. Itse en tunnistanut läheskään kaikkia ohjaajia, näyttelijöitä tai lukemistoja nimeltä, mutta osan kylläkin, ja se jo riitti vakuuttamaan kirjailijan asiantuntemuksesta tällä saralla. Juri Nummelin on tunnettu erityisesti laajasta pulp-tietämyksestään ja juuri se herättää tämän kirjan eloon. Lisäksi kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen romaani, joka sijoittuu Hollywoodiin. Ensimmäisiä ainakin.

Haamu on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka kiinnostaa erityisesti Lovecraftin tuotannosta pitäviä, mutta maistuu parin tunnin välipalana vaikkei koko miehestä olisi koskaan kuullutkaan.

Mitä! Suomessako muka ei ole vampyyreja? Niitähän on tunnetusti vain Transylvanian vuoristossa ja Yhdysvaltain eteläosissa, mutta hyvin niitä mahtuiisi piileksimään myös Suomen pimeisiin kuusimetsiin. Vampyyri on myös surullinen, yksinäinen hahmo - mikä vetoaisi suomalaisiin paremmin kuin pimeässä viihtyvä, päivät nukkuva tyyppi, jolla on ongelmia hampaistonsa kanssa?
Ainakin vampyyritarinoita täällä osataan kirjoittaa. Sen todistavat kirjailija Juri Nummelinin toimittaman Verenhimo -kirjan novellistit, jotka ottavat perinteisen hahmon ja istuttavat sen suomalaiseen maaperään tyylikkäästi ja pelottavasti.

Kirjoittajat:
Leo Anttila
Harri Erkki
Harry Etelä
Jarmo Karonen
Jussi Katajala
Rene Kita
Juha-Pekka Koskinen
Petri Laine
Anne Leinonen
Asta Leppä
Harri István Mäki
Heikki Nevala
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Petri Salin
Tuomas Saloranta
Johanna Sinisalo
M. G. Soikkeli
Miina Supinen
Jari Tammo
Christine Thorel
Mika Waltari

Oma arvio:
Ensin sananen kannesta. En yleensä täällä paljoa pui kansikuvia, vaikka minusta kansi on tärkeä osa kirjaa - ja ennen kaikkea sen myyvyyttä.
Tämä on rumin kansikuva ikinä. Olisi melkein tehnyt mieli jättää koko kokoelma ostamatta, koska en halua näin rumaa kirjaa hyllyyni. Epätasainen hammasrivistö, ihohuokoset ja jopa nenäkarvat (näkynevät paremmin liveversiossa) ovat kaikkea muuta kuin houkuttelevia. Vanhahtava goottityylinen punainen fontti on vähän turhankin kliseinen valinta, jonka kruunaa se, että kirjaimet valuvat verta. Jopa liikaa. Yksittäinen valuma siellä tai täällä olisi kaiketi ok, mutta tämä on jo liikaa. Koko ulkoasu huutaa halpaa ja huonolaatuisen pokkarin leimaa. Onneksi todellisuudessa sisältö on sentään parempi.

Tästä tuleekin hiukan sivujuonne. Fantasiaa ja scifiä kirjoitetaan Suomessa kaiketi aika vähän. Nuorten kirjoissa sitä näkyy, mikä on iloinen asia. Ja nyt sitten Helena Waris vähän valtasi aikuisten puoltakin.
Eikä kun...
Kyllähän fantasiaa ja scifiä on Suomessa kirjoitettu ihan mukavasti. Novellikokoelmiakin löytyy jopa kotimaisen kirjallisuuden isolta nimeltä, Mika Waltarilta. Tosin salanimellä Kristian Korppi ja novellikokoelmaa Kuolleen silmät ei enää sitten ilmestymisvuotensa jälkeen (1926) painettu uudestaan.
Suomessa siis on fantasiaa ja scifiä, mutta sitä ei osata markkinoida eikä tuoda esille. Mikä kumma siinä oikein on? Verenhimossakin tosiaan kansikuva on mahdollisimman epämyyvä enkä ole tästä suuremmin kuullut/nähnyt mainoksia missään medioissa. Muualla maailmassa fantasia-aihe vampyyreineen ja noitineen lyö isolla kädellä läpi, mutta miksei Suomessa suomalainen genren edustaja saa tilaa? Kysyn vaan. Häh?!

Sitten Verenhimoon. Ensimmäisenä mieleen jäi lähinnä epätasaisuus sekä vampyyri-termin väljä tulkinta. Jälkimmäinen seikka ei suinkaan ole aina huono asia. Esimerkiksi Johanna Sinisalon novelli Peili tulkitsee vampyyrin ihan uudestaan - ja osuvasti. Ihmisestä voi imeä paljon muutakin kuin verta.

Jo esipuheessa Nummelin lupaa, että tässä kokoelmassa ei näy kauniita ja rohkeita vampyyreita Twilight-henkeen. Se lupaus pitää, mistä olin hyvin iloinen. Nämä vampyyrit ovat rumia, vanhoja, aineellisia, aineettomia, tavallisia (siis oikeasti tavallisen tyypin näköisiä, ei mitään superkauniita teinejä), eläimellisiä... Oikeastaan vampyrismin monitulkintaisuus oli Verenhimon parasta antia.
Joskin yksi outous mahtui mukaan. Mika Waltarin novelli Muumio kertoi tosiaan muumioista, eikä siinä viitattu vampyyreihin millään tapaa. Esipuheessa vielä mainostetaan, että Kuolleen silmät -kokoelmassa olisi ollut yksi vampyyriaiheinen tarina. Tämäkö? Eihän tässä puhuttu vampyyreista edes väljästi tulkiten. Jos se taas ei ollut tämä, niin miksi sitä vampyyriaiheista ei valittu?

Epätasaisuus olikin se toinen piirre mikä jäi mieleeni. Osa novelleista meni tavallaan ohi, osa taas tuntui ihan mitäänsanomattomalta ja osa taas oli oikein mainioita lukupätkiä. Suosikeikseni nousivat Peili (J. Sinisalo), Surma tuli jään yli (A. Leinonen), Isä meidän (P. Salin), Korpin silmät kaiken näkevät (J. Katajala), Minulla on tehtävä (T. Saloranta) ja Kuristajakäärme (M. Supinen).
Näissä oli tunnelmaa, teksti oli hyvää ja hyvin ammattitaitoista, ja kaikkiaan sisältö oli hyvin tasapainoinen.

Joten älkää antako kamalan kansikuvan hämätä. Tarttukaa tähän rohkeasti!

-Morre-½